Mun elämä on ollut tähän mennessä aika kaaottista, kunnes se viime syksynä sai uuden suunnan. Voin palata nykyhetkeen myöhemmin....

Elämä on heitellyt mua suuntaan jos toiseenkin. Pääosin mun elämä on ollut kamalaa. En mene yksityiskohtiin, mutta olen selvinnyt kaikesta. Lapsuus ja nuoruus oli rankkaa aikaa. Olin se kiltti, hiljainen tyttö, joka pelkäsi elämää lapsena ja nuorena kapinoi ja kävi läpi masennuksen syvimmät kuopat. Jokainen voi kuvitella miltä tuntuu elää koko ajan ajatuksessa, että ei halua elää. Mutta näin aikuisena osaa ajatella asioita eri tavalla. Hyvä, että olen vielä täällä. Muuten en olisi saanut kokea tätä kaikkea: rakastumista, uutta elämää, omaa perhettä ja aivan ihanaa, elämäni miestä.

Nykyhetki on jotenkin lohduttava. Olen selvinnyt. Osittain kiitos siitä kuuluu miehelle. Ilman sitä ja hänen läsnäoloaan en olisi välttämättä tässä. Mun pelastus, tuki ja turva. Moni olisi luovuttanut mun suhteen jo. Olen aika vaativa tapaus, vaatii pitkiä hermoja kestää mua. Mun luonne on aika ailahteleva. Tai oikeastaan tulinen ja räiskyvä. Mies on ihanan rauhallinen. Ei tarvitse kuin halata sitä, niin itsekin rauhoitun. 

Elämä on ihanaa. Outoa todeta noin, mutta totta se on. Olen ensimmäisen kerran elämässäni oikeasti onnellinen. Mun on helppo hengittää. Elämällä on vihdoin tarkoitus. 

Menneisyys on muisto vain. Ikävä ja kipeä muisto, mutta se on kasvattanut mua ihmisenä. Osaan olla paremmin erilaisten ihmisten kanssa, kun ymmärrän erilaisia taustoja ja osaan samaistua ihmisten tunteisiin. Kai se on sitä empaattisuutta. Olen ehkä erilainen kuin muut jollain tapaa, mutta ei se haittaa.

Mua on autettu monta kertaa elämäni aikana ja muutaman kerran pelastettu itseltäni, joten nyt koen tärkeäksi auttaa muita. Nyt on mun vuoro auttaa muita. Siksi rakastan olla ensiapu-ryhmässä. Siinä saan tehdä sitä mistä tykkään. Ja pääsen auttamaan vuorostani jotain sellaista, joka apua tarvitsee. Mies aina sanoo, että mulla on suuri sydän, mutta en pysty koko maailmaa pelastamaan. Tottahan se on. Mutta pystyn kuitenkin jotain tekemään. Se on mulle tärkeää.

No siihen nykyhetkeen. Asustelen mieheni ja meidän ihanan ja höpsön karva-vauva-hauvan kanssa. Tosin ei se enää mikään pentu ole, kun herralla on ikää kuitenkin jo viisi vuotta. Nyt se nukkuu tuolla tv-tason edessä. Ollaan miehen kanssa kihloissa, mikä on maailman ihaninta. Elämä on muuttunut paljon viime syksyn jälkeen. Musta on tullut onnellinen. Se on ihanaa. 

Tuntuu siltä, että oon aika vahva ihminen. Lujaa tekoa. Oon vielä tässä, mikä on ihme. Siksi mun tatuoinnissakin lukee ´survivor`. Olen selviytyjä. Ja aion jatkossakin olla.