Olen pohtinut viime aikoina paljon asioita. Tosin olen aina ollut pohtija-luonne. Kun katsoo ulos tällä hetkellä, siellä on synkkää ja pimeää. Siitä tietää, että on syksy. Kuu vaihtui lokakuusta marraskuuhun niin äkkiä, etten ole edes kerennyt rekisteröidä sitä päässäni. Ensi kuussa on joulu ja sen jälkeen vaihtuukin koko vuosi. Aika menee nopeasti. Yhtäkkiä sitä huomaakin, että istuu harmaantuneena  kiikkustuolissa silmälasit nenällä yrittäen tihrustaa tekstiä paperista. No ei aika onneksi niin äkkiä mene. Mutta siis tarkoitan sitä, että pitää muistaa nauttia tästä hetkestä ja ottaa kaikki ilo irti siitä. 

Odotan ensi kesää innoissani. Menen mieheni kanssa naimisiin. Eli kesähäät tiedossa! Pukuja olen jo sovitellut ja sellaiset käytännön asiat ovat hoidossa, mitä tällä hetkellä pystyy tekemään. Eipä aikaakaan, kun tästä neidistä tulee rouva! Kutsuja pitää alkaa kohta askartelemaan ja koristeita myöskin hankkimaan. Teemana on `Rennot kesähäät`. Meille tärkeintä on yhdessäolo, sukulaisten, ystävien ja perheen kesken. Mukavaa, että mieskin on innoissaan suunnittelemisesta. 

Kotonakin laitoin jo tunnelmavaloja ympäriinsä. Jotenkin piristää mieltä kaamoksen keskellä. Ja siivoilen koko ajan. Tosin sillä yritän siirtää ajatuksia pois ikävistä asioista. Mun mielestä elämän ei tarvitse aina olla helppoa. Pitää olla haasteita ja vastoinkäymisiä. Tosin välillä niitä tuntuu olevan hiukan liikaa. 

Välillä tuntuu, että kuormitan liikaa miestäni ajatuksillani ja murheillani. Tosin parisuhteeseen kuuluu kannatella ja tukea toista, jos on vaikeaa. Pelkään, että hän itse väsyy, vaikka onkin vahvempi kuin minä. En vain ole oikein vielä tottunut, että voin ja mun pitää jakaa ajatuksiani. Tosin enemmän hän taitaa kärsiä siitä, kun en kerro ja pyörittelen asioita omassa päässäni...

Mutta suurimmaksi osaksi elämä on ihanaa. Varsinkin, kun on turvallinen ja rakastettu olo. Oman kullan kainalossa on hyvä olla.

 

Mun elämä on ollut tähän mennessä aika kaaottista, kunnes se viime syksynä sai uuden suunnan. Voin palata nykyhetkeen myöhemmin....

Elämä on heitellyt mua suuntaan jos toiseenkin. Pääosin mun elämä on ollut kamalaa. En mene yksityiskohtiin, mutta olen selvinnyt kaikesta. Lapsuus ja nuoruus oli rankkaa aikaa. Olin se kiltti, hiljainen tyttö, joka pelkäsi elämää lapsena ja nuorena kapinoi ja kävi läpi masennuksen syvimmät kuopat. Jokainen voi kuvitella miltä tuntuu elää koko ajan ajatuksessa, että ei halua elää. Mutta näin aikuisena osaa ajatella asioita eri tavalla. Hyvä, että olen vielä täällä. Muuten en olisi saanut kokea tätä kaikkea: rakastumista, uutta elämää, omaa perhettä ja aivan ihanaa, elämäni miestä.

Nykyhetki on jotenkin lohduttava. Olen selvinnyt. Osittain kiitos siitä kuuluu miehelle. Ilman sitä ja hänen läsnäoloaan en olisi välttämättä tässä. Mun pelastus, tuki ja turva. Moni olisi luovuttanut mun suhteen jo. Olen aika vaativa tapaus, vaatii pitkiä hermoja kestää mua. Mun luonne on aika ailahteleva. Tai oikeastaan tulinen ja räiskyvä. Mies on ihanan rauhallinen. Ei tarvitse kuin halata sitä, niin itsekin rauhoitun. 

Elämä on ihanaa. Outoa todeta noin, mutta totta se on. Olen ensimmäisen kerran elämässäni oikeasti onnellinen. Mun on helppo hengittää. Elämällä on vihdoin tarkoitus. 

Menneisyys on muisto vain. Ikävä ja kipeä muisto, mutta se on kasvattanut mua ihmisenä. Osaan olla paremmin erilaisten ihmisten kanssa, kun ymmärrän erilaisia taustoja ja osaan samaistua ihmisten tunteisiin. Kai se on sitä empaattisuutta. Olen ehkä erilainen kuin muut jollain tapaa, mutta ei se haittaa.

Mua on autettu monta kertaa elämäni aikana ja muutaman kerran pelastettu itseltäni, joten nyt koen tärkeäksi auttaa muita. Nyt on mun vuoro auttaa muita. Siksi rakastan olla ensiapu-ryhmässä. Siinä saan tehdä sitä mistä tykkään. Ja pääsen auttamaan vuorostani jotain sellaista, joka apua tarvitsee. Mies aina sanoo, että mulla on suuri sydän, mutta en pysty koko maailmaa pelastamaan. Tottahan se on. Mutta pystyn kuitenkin jotain tekemään. Se on mulle tärkeää.

No siihen nykyhetkeen. Asustelen mieheni ja meidän ihanan ja höpsön karva-vauva-hauvan kanssa. Tosin ei se enää mikään pentu ole, kun herralla on ikää kuitenkin jo viisi vuotta. Nyt se nukkuu tuolla tv-tason edessä. Ollaan miehen kanssa kihloissa, mikä on maailman ihaninta. Elämä on muuttunut paljon viime syksyn jälkeen. Musta on tullut onnellinen. Se on ihanaa. 

Tuntuu siltä, että oon aika vahva ihminen. Lujaa tekoa. Oon vielä tässä, mikä on ihme. Siksi mun tatuoinnissakin lukee ´survivor`. Olen selviytyjä. Ja aion jatkossakin olla.